Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
 1  2  >

Nimi

Kotisivut

Sähköposti

Kommentit
Roskapostisuojaus: Paljonko on kahdeksan miinus kolme?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)
Yksityinen  

Yksityinen viesti

06.08.2018 15:12

Yksityinen viesti

06.08.2018 15:12

Nimi: Wolfie

22.07.2018 11:26
ÄLÄ KOPIOI!!

”Tässä on Valo, tuossa Hopea ja tämä tässä on Kulta”, vaalea kissaemo naukaisi ja siirsi tummanruskeaa etukäpäläänsä vuorotellen jokaisen pennun päälaelle. Naaraan edessä istui kaksi kollia, jotka molemmat hymyilivät, vaikkakin hermostuneesti. Toisen turkki oli harmaa ja arpien halkoma, mutta hyväkuntoinen ja tuuhea, ja toisen taas sileä ja vaalea, aivan kuin emokissallakin. Pienikokoinen vaalea kolli hymyili ja kohdisti siniset silmänsä naaraaseen. ”Ihanat nimet”, hän naukaisi ja hymyili vinosti. ”Mutta...” Kolli jäi empimään, jatkaako vaiko ei. Emokissat ovat usein hyvin suojelevaisia ja herkkiä pentujansa kohtaan, ja hän tiesi sen, joten hän jätti sen sanomatta. ”Mutta mitä?” naaras naukaisi ja asettui samalla makaamaan, jotta pennut pääsisivät syömään.
”Hehän ovat nyt jo neljätoista päivää. Mikset antanut nimiä aikaisemmin?” kysyi harmaa kolli, kun toinen ei saanut asiaansa sanottua. Tämän ääni oli matala ja karhea. Emokissa antoi vastauksensa pentujen turkkeja puhdistavien nuolaisujen välistä: ”Pelkäsin, että Puna saisi tietää pennuista ja tappaisi ne. Kun nimeän ne, niistä tulee minulle entistäkin rakkaampia.” Naaraan ääni värisi ja kollit näkivät, että tämä oli yhä huolissaan pennuistaan. ”Tiedän kyllä, että hän voi olla juuri tälläkin hetkellä tietoinen, mutta on kulunut jo niin monta päivää, enkä usko että...” Hän lopetti puhumisen ja jatkoi pentujen pesemistä.
”Tänään aukiolla, Puna tuijotti minua syyttävästi, Salvia. Hän on varmaan aavistanut jotakin”, naukui harmaa kolli viileän rauhallisesti, vaikka hänen silmänsä kiilsivätkin huolestuneina. Ylhäältä kuuluva tappelevien kissojen sähinä ja tuskaiset ulvahdukset, aiemmin niin hiljaiset, iskivät nyt Salvian korville niin, että tämän karvat nousivat pystyyn. Suurikokoisen kollin sanat olivat herättäneet hänessä huolta.
”Siirretään pennut turvaan. Pilvi, ota sinä Valo. Minä otan Kullan ja Viilto Hopean.” Vaalea kolli nyökkäsi ja tarttui kauttaaltaan valkoiseen pentuun.
”Mitä nyt taas?” Valo ynähti vaimeasti, mutta Pilvi vaimensi sen kuiskaamalla, että heidät viedään turvallisempaan paikkaan. Myös Hopea ja Kulta joutuivat lopettamaan syömisen, kun emokissa ja Viilloksi kutsuttu suurikokoinen kolli nostivat nämä hampaisiinsa. Pilvi luikahti ulos pesästä, joka oli suojassa valtavan kiven ja suuren kuusen välissä niin, että kuusi suojasi suurimmaksi osaksi sateelta ja kivi antoi suojaa uteliailta katseilta, sekä tuulelta. Kollikissan hännänpään pompahdeltua päivänvaloon esiin ilmestyi emokissan pää ja tämän mentyä Viillon leveät harmaat kasvot ja lavat. Kolmikko lähti kantamaan pentuja osittain saniaispuskien suojassa pois. Salvia säikähti jokaista rasahdusta, jopa omien tassujensa tuottamaa, ja kullankeltainen kollipentu tämän hampaissa vikisi tyytymättömästi, sillä oli yhä nälkäinen. Lämmin kesäinen tuuli pörrötti kissojen turkkeja, eikä yksikään lintu visertänyt varoittaakseen lähestyvästä vaarasta, ennen kuin liian myöhään.
”Puna!” emokissa sähähti säikähtäneenä, pörhisti karvansa ja loikkasi taaksepäin, kun aluskasvillisuudesta ilmestyi toinen, hoikka, mutta lihaksikas kissa. Tämän vaalea, punertavanruskea turkki kiilsi joistain kohdista, mutta tummat käpälät olivat kuivuneen veren peitossa.
”Yritit sitten kuitenkin viedä säälittävät pentusi suojaan, Salvia”, tämä virnisti ja paljasti samalla kaksi riviä teräviä hampaitaan. ”Ei onnistu. Jos et ole vielä tajunnut, tämä metsä kuuluu minulle. Jokaisessa puussa, jokaisen kiven takana on joku vaanimassa.” Salviaksi kutsuttu emokissa laski kullankeltaisen pennun maahan ja työnsi sen Viillon etukäpälien taakse. Hän yritti kätkeä pelkotuoksunsa mahdollisimman hyvin, mutta se oli niin voimakas, että usean askeleen päässä seisova Puna haistoi sen vaivatta. ”En kyllä ymmärrä, miksi kukaan haluaisi auttaa sinua”, Salvia iski takaisin, vaikkakin ääni väristen. ”Olen luvannut sille, joka löytää sinut ja veljesi, niin upean palkkion, että pian jokainen tämän metsän kissoista etsii teitä”, hän naurahti pilkallisesti. Nyt oli Pilven vuoro puhua. ”Jos kosket sisareni pentuihin saastaisen kyntesi kärjelläkään, niin sinä kuolet!” Puna vain hymyili entistäkin leveämmin.
”Tietenkin, tietenkin. Mutta rauhoitu ensin, veliseni. Muistelehan edellisiä sanojani.” Hoikka naaras heilautti häntäänsä ja tämän taakse loikkasi kaksi muuta kissaa. Toinen näistä oli suurikokoinen musta naaras, jonka toisen etukäpälän paikalla oli jonkinlainen robottijalka, ja toisen yhtä raa'asti katkaistun tassun paikalle oli asetettu pelottavan terävä, sirkkelin tapainen leikkuri. Toinen puolestaan oli vähintään yhtä kookas mustavalkoinen kolli, jonka harmaanvihreät silmät kiilsivät murhaavasti.
”Ei hätää”, Viilto rauhoitteli Salviaa ja kuiskasi sitten takanaan piilottelevalle Kullalle ohjeet pakenemiseen. Kolli vinkaisi jotain, mutta jähmettyi sitten täristen paikoilleen. Valo ja Hopeakin olivat nyt maassa ja aikuisten kissojen takana karvojaan ja häntiään huolestuneina pörhistellen.
”Jos uskallat koskea Pilveen tai Salviaan, niin minä kynsin sinua ympäri korvien niin kauan, että kaikki karvasi irtoavat!” Hopea vinkaisi yrittäen kuulostaa uhkaavalta, mutta jokainen paikalla näki, kuinka paljon tätä pelotti. Puna yritti näyttää pelästyneeltä, mutta kyllästyi näyttelemiseen nopeasti. ”Tätä on jo odotettu aivan tarpeeksi kauan”, hän naukui ja kääntyi sitten takanaan seisovien kissojen puoleen. ”Odottakaa tässä, niin minä hoitelen nuo. Hyökätkää vain, jos käsken.” Molemmat nyökkäsivät ja jähmettyivät sitten paikalleen kivipatsaiden tavoin. Puna paljasti nyt hampaansa, ei kuitenkaan hymyyn vaan vihaiseen irvistykseen, sähisi, painoi karvansa päätään vasten ja loikkasi eteenpäin. Salvia yritti raapaista tätä, mutta Puna ei tähdännytkään vaaleaa naarasta. Hän syöksähti Viillon kurkkuun ja painoi tämän maahan muutamalla yksinkertaisella potkulla. ”Olisit vain valinnut oikean puolen”, hän naukaisi, irrotti hampaansa verta valuvan kollin kaulasta ja jätti tämän lojumaan maahan. Salvia syöksähti Punan ohi maassa makaavan kumppaninsa luo ja alkoi nuolla tämän haavoja.
Pilvi pörhisti karvansa näyttääkseen mahdollisimman suurelta, jottei Puna yrittäisikään iskeä hänen takanaan kyykisteleviin pentuihin. ”Minähän käskin teidän piiloutua”, hän sähähti pennuille ja käänsi sitten katseensa Punaan. ”Ja sinä pysyt erossa heistä!” Puna vain naurahti, tarttui Pilven lavoista ja paiskasi tämän puuta vasten kuin märän lehden. Kolli jäi makaamaan paikoilleen ja vain tämän heikosti kohoileva kylki paljasti, että tämä ylipäätään oli hengissä.
”Älä koske sisaruksiini!” Kulta vingahti. ”En minä heitä satuta”, Puna lupasi hymyillen ja iski sitten salamannopeasti hampaansa pienen kollin kylkiin. ”Vaan sinusta ei puhuttu mitään!” Kuului kuvottava rusahdus, kun Puna puristi leukansa Kullan hennon pikku ruumiin ympärille. Sitten hän pudotti kuolleen pennun maahan ja alkoi lähestyä uhkaavasti kahta naarasta, jotka perääntyivät aluskasvillisuutta kohti.
”Älä tee meille noin, ole niin kiltti”, Valo vinkui hädissään. Molempien katseet kohdistuivat veljen verta valuvaan ruumiiseen. ”En, en ja en”, Puna naukui huolehtivaisesti hymyillen, vaikkei edes yrittänyt kuulostaa lempeältä tai ystävälliseltä. ”Ei minun tarvitse.” Hän veti käpälällään Valon lähemmäs itseään, iski kyntensä tämän naamaan poikki ja työnsi sitten ulisevan pennun kauemmas. Tämä lähti hoipertelemaan kohti Salviaa ja pääsikin pian tämän hännän suojiin, ja kun emo huomasi syvän haavan Valon kasvoissa, tämä alkoi kiireesti nuolla verta pois saadakseen tyttärensä puhtaaksi ja kuntoon.
”Pysy poissa tai puren!” Hopea ulisi epätoivoisesti ja yritti sitten näykätä Punan lähestyvää käpälää.
”Sinullahan on sisua, pentu”, Puna naurahti ja nuolaisi Hopean puremaa muutaman kerran. ”Sinä tulet mukaani!” Sitten hän tarttui hopeanharmaan pennun niskasta ja katosi nopeasti pusikkoon. Kaksi suurikokoista, tummaturkkista kissaa seurasivat häntä ja jättivät Salvian yksin metsään, jota valaisevan auringonkin valo tuntui nyt äkisti himmenneen.

Punan kuoleman jälkeisenä yönä tapahtui paljon asioita. Ensiksi, muistan kirkkaasti, kuinka tahdoin kostaa Kuplalle, Salvian kannattajalle, jonka vuoksi Puna oli iskeytynyt maahan kaksikerroksisen autiotalon ikkunasta. Salvian olisi pitänyt olla hänen paikallaan. Puna ei ollut koskaan kohdellut minua millään tavalla huonosti, enkä ymmärtänyt lainkaan, miksi niin moni vihasi häntä. Siinä ei yksinkertaisesti ollut mitään järkeä. Tiesin, ettei kostaminen onnistuisi, etenkään nyt, kun Punan joukot olivat hajaantuneet, eivätkä enää välittäneet jahdata Salviaa tai Pilveä. No, saadakseni lisävoimia hankkiuduin siihen metsänosaan, johon Puna oli jonkin aikaa sitten kieltänyt minua menemään. Mitäpä minä kuolleen kissan kieltoja tottelemaan, oli hän sitten ollut minulle kuinka läheinen tahansa.
Niin Puna, kuin minäkin tiesimme molemmat, että metsässä oli pimeän voiman keskittymä. Tiesin, ettemme me tavalliset kissat olisi saaneet sekaantua mihinkään sellaiseen, mutta olin nuori ja ajattelematon, enkä tietenkään tehnyt sitä tärkeintä ennenkuin astuin metsän sinisestä portista – ajatellut seurauksia.
Jonkin aikaa juostuani oli metsä käynyt pimeäksi ja aluskasvillisuus kadonnut lähes olemattomiin. Se oli kuitenkin tapahtunut vaihe vaiheelta, niin etten itse huomannut asiaa, enne kuin liian myöhään.
Eteeni oli astunut kissa, joka katsoi lävitseni tyhjissä, mustilla silmillään, joista valui jotain öljyn tapaista nestettä. Muistan yhä pistävän hajun. Se oli ollut hieman samantapainen, kuin palaneen puun, muttei luonnottoman vivahteensa vuoksi voinut liittyä luonnolliseen palamiseen mitenkään.
Kissa oli kysynyt syytäni oleskella hänen metsässään, ja minä tietenkin olin vastannut rehellisesti, että tulin etsimään voimaa, jolla voisin kostaa Punan kuoleman. Kissa oli kysellyt minulta kaikenlaista, ja minä olin yrittänyt vastata parhaani mukaan kaikkeen. Lopulta tämä kammottavalta näyttävä(ja haiseva) olento oli saanut tietää lähes kaiken minusta. Sitten se alkoi yllättäen kysellä jotain jostain ihmeen merkistä, josta minä en tiennyt mitään. Ainoa mieleeni jäänyt kysymys oli kuitenkin ”Oletko valmis menettämään jokaisen rakastamasi kissan?” Minä olin tietämättömänä vastannut: ”No, eihän minulla ole ketään, ketä rakastaisin. Miksi siis en olisi?” Ja se oli ollut ensimmäinen virheeni.

Nimi: Wolfie

21.07.2018 15:18
ÄLÄ KOPIOI!

(on nukkunut, herää)
Huurretassu: Paljonkohan aikaa on mennyt? Ois varmaan pitäny hypätä pois jo aikasemmin… Klaanireviirit varmaan on jo kaukana takana… Ja Vadelmatassu ja Kukkatassu ja Piikkivarjo myös… Mut ei se haittaa! Mulla on punaviinimarjoja! (huomaa, että auto on tyhjä) MITÄ IHMETTÄ?! TÄÄ AUTO OLI ÄSKEN TÄYNNÄ MARJOJA!!
Vadelmatassu: Öm… Ai oliks ne sun marjat?
Huurretassu: VADELMATASSU? SÄ SÖIT NE, EIKÖ NIIN?!
Vadelmatassu: Mulla oli nälkä :(
Huurretassu: No, ihan sama sit. Kiva nähä sua. Mut miks sä oot täällä, etkä klaanin luona?
Vadelmatassu: No ööö…

(flashback)
Oranssi tyyppi: Punaviinimarjavarastomme ammottavat tyhjyyttään! Ketä siitä voimme syyttää?
Klaani: Vadelmatassua!
Oranssi tyyppi: Niin! Mutta miksi?
Klaani: Hän söi kaikki jäljellä olevat marjat!
Oranssi tyyppi: Mitä nyt pitäisi tehdä?
Klaani: Karkotus Karkotus!
Oranssi tyyppi: Hmmmm… No ei! Vaan… siirrytään karviaisiin!
Klaani: Kannustushuutoja!

Vadelmatassu: En tykänny karviaisista ja sit päätin lähtee :(
Huurretassu: No kiva. Me voidaan sit varmaan matkustaa nyt kahdestaan.
Vadelmatassu: No sitähän me koko ajan tehään :)
Huurretassu: Nii. Mennään tonne ylös. Sieltä on oikeesti aika hyvät näköalat! (Huurretassu ja Vadelmatassu kiipeävät auton katolle, mutta silloin auto ajaa kiven yli ja he putoavat pois auton kyydistä)
Huurretassu: Nouuu :c
Vadelmatassu: No, ainakin tiputtiin ukkospolun reunlle. Siis ei ukkosolulle.
Huurretassu: No nii. Mennään ny sit vaa.
Vadelmatassu: Joo. Tuolla näyttää olevan hyvä nukkumapaikka.
Huurretassu: Joo. Se näyttää oikeestikin tosi hyvältä.

(”hyvässä” nukkumapaikassa)
Huurretassu: En saa nukuttua. Hirviöt mölyää. Ei ois pitäny jäähä näin lähelle ukkospolkua.
Vadelmatassu: Mitä jos… (saa idean) Siirretään pesä!
Huurretassu: Joo! (työntävät yhdessä pesän muualle)

Nimi: Wolfie

20.07.2018 15:53
ÄLÄ KOPIOI!!

KÄSSÄRI
Kertoja: Olipa kerran metsä, jossa asui neljä klaania… Niiden nimet olivat Korsiklaani, Pilviklaani ja Meriklaani… Ja, siinä tais olla vaan kolme. Missä mun käsikirjotus on??
Random: En mä tiedä! Improvisoi tai jotain!
Kertoja: Okei. No siis, toki Korsiklaan oli kaikkein hienoin, paras ja mahtavin klaani, sen jäsenet oli kaikin puolin täydellisiä ja plaa, plaa, plaa, mut sitten… mä kerron sulle salaisuuden... Ne oli aika tyhmiä…
Random: En mä ny ihan tota tarkottanu!
Kertoja: Hiljaa siel! Ja tietenkin, siellä oli yks sellanen älykäs oppilas, jonka nimi oli Huurretassu. Se oli muita viiskyttuhatta kertaa viisaampi, koska se oli just päässy läpi eruskoulun. Vaik ei kissoilla tietenkään peruskoulua ollu, mut älä annan sen häiritä. No, joka tapauksessa, klaanit oli riidoissa, koska ne ei saanu sovittua, onko Punaviinimarja parempia, kuin musta- ja valkoviinimarjat. Meriklaani tietenin sanoi, että parhaita oli mustaviinimarjat, ja Pilviklaani, et valkoviinimarjat, mut Korsiklaanin päällikkö Viiltotähti jumaloi punaviinimarjoja, eikä siksi antanut klaaninsa syödä mitään muuta. Klaani ei tykästäny punaviinimarjoista, joten Viiltotähti potkastiin sieltä ulos ja uudeksi päälliköksi valittiin sellanen hieno oranssi tyyppi, joka uskoi kuolleiden soturien siirtyvän kuolemansa jälkeen Punaviinimarjaklaaniin. No, sit kaikki valkoviinimarjatpensaat kuoli koko metsästä ja Meriklaanista tuli punaviinimarjojen ystävä, ja se oranssi tyyppi ja Meriklaanin päällikkö hääti Pilli- (yskäisee) siis Pilviklaanin pois sieltä mehtästä. Ja sen pituinen se.
Random: Hei oikeesti! (heittää randomia kivellä päähän)
Kertoja: Okei, ei sen pituinen se vielä. Siis, jotkut tyypit halus tehä siitä sellasen dokumentin ja me tietenkin suostuttiin. (tähtisilmät) Saatiin paljon rahee!! Mut sit se dokumentti meniki pilalle ku Huurretassu oli vähän tyhäm :(
Random&Keroja: Okei, elokuva/dokumentti alkakoon!!
Kertoja: (heittää randomia kivellä päähän uudestaan)

(Huurretassu, Kukkatassu ja Vadelmatassu nukkuvat, Piikkivarjo tulee ja sytyttää valot)
Piikkivarjo: Herätys laiskat oppilaat!! Teillä on saalistustehtävä.
Kukkatassu: (väsyneenä) Miksi aina minulla?
Piikkivarjo: Siis… Sinä saat nukkua. Vain Huurretassu ja Vadelmatassu saalistavat nyt. Saalistakaa!!!
Huurretassu: Selvä, Piikkivarjo.
Vadelmatassu: No olkoon sitten…
Huurretassu: Saalistetaan eri suunnista, niin ehkä saadaan enemmän saalista.
Vadelmatassu: Minä menen tänne.
Huurretassu: Minä menen sitten tänne.
Vadelmatassu: (kävelee hetken ja löytää sitten kyltin: ”Hese 200m --> Ilmaista ruokaa!!”) Kuulostaa hyvältä! Nyt Piikkivarjo kyllä ilahtuu!

Huurretassu: (maassa on sieniä) OuO Kivoja sieniä. Mut niitä ei varmaan voi syödä, jos ne on vaik myrkyllisii tai jotain.
Lumimarja: (loikkaa puskasta ja alkaa hakkaamaan Huurretassua pesäpallomailalla)
Huurretassu: Ai! Ai! Ai! Ai!
Lumimarja: Riittääkö jo?
Huurretassu: Joo! Ai! Ai! Ai!
Lumimarja: (Lopettaa hakkaamisen) Moi. Mä oon Lumimarja Meriklaanista.
Huurretassu: (Soturi!!!) No, mun nimi on Huurretassu ja-
Lumimarja: Oppilas!! (nauraa hysteerisesti) Unohda toi.
Huurretassu: Ihan sama. Mitä teet Korsiklaanin reviirillä?
Lumimarja: Ömmmmmm… Haluaisitko ystäviä? Tapaa minut täällä kuuhuipun hetkellä, tässä samassa paikassa, missä on nämä sienet.
Huurretassu: Okeiii…

(leirissä)
Valkkari: Mun saaliit. (tarjoaa hampurialaisia Piikkivarjolle)
Piikkivarjo: Hienoa, Vadelmatassu. (lähtee)
Huurretassu: Mä en löytäny ku vaan Meriklaanin soturin :( Mut mä kyl annoin sille kuonoon!!
Piikkivarjo: Hienoa, Huurretassu.
Huurretassu: Mut nyt mun pitää ottaa nokoset.
Piikkivarjo: Laiskuus… (lähtee)
Kukkatassu: Mä vaihan kyl sänkyy, Vadelmatassun pesäke on parempi ku mun…

Huurretassu: (nousee ja juoksee aukiolta pois menossa olevan Vadelmatassun luo) Vadelmatassu!
Vadelmatassu: No mitä?
Huurretassu: Mä meen saalistamaan, kun en aiemmin saanu mitään.
Vadelmatassu: Mäki tuun!
Huurretassu: Ei, ku mä haluun mennä yksin.
Vadelmatassu: Hiirenkakke. Ei sitten. Mut oon kyl ihan lähellä sit.
Huurretassu: Okei. (kävelee sieniaukiolle) Hyvä, se odotti.
Lumimarja: Moi Huurretassu.
Huurretassu: Mikä sen nimi nyt olikaan… Kumimarja? Lumiharja? Öö.. moi Kumiharja!
Lumimarja: Oikestaan se oli Lumimarja.
Huurretassu: Niinhän mä just sanoinkin :))
Lumimarja: Tuuksä kalastamaa mun kanssa?
Huurretassu: Okeiiiiiiii…
Lumimarja: Mennään sit. (näyttö pimenee kun kuva vaihtuu)

Lumimarja: No, osaaks sä kalastaa?
Huurretassu: En oikeestaan.
Lumimarja: No, se on oikeesti tosi helppoa. Mä voin opettaa. (hyppää veteen) No, ekaks, sun pitää mennä veteen.
Huurretassu: (nyökkää) Selvä.
Lumimarja: Sitten, odota, että kala… tarkoitan siis… marja kelluu sun luo.
Huurretassu: (tekee muistiinpanoja) Juu-u.
Lumimarja&Huurretassu: (vedessä kelluu punaviinimarja) Punaviinimarja!
Lumimarja: (Pyydystää marjan) Sitten vaan hypäät, otat sen kiinni ja liiskaat sen.
Huurretassu: Mut nyt sä otit sen jo nii mulle ei jääny mitään saalistettavaa.
Lumimarja: Niinpä näkyy. Hyvä kun tajusit.
Huurretassu: No, jaetaan se puoliks.
Lumimarja: Sori, oon dietillä. Saat syödä kaiken itse.
Huurretassu: Okei, hyvä. (alkaa syödä)
Lumimarja: No, mun pitää nyt mennä. (lähtee)
Huurretassu: Pitäs varmaan palata leiriin.
Vadelmatassu: (ilmestyy puskasta) Mitä se teet ton meriklaanilaisen kanssa?!
Huurretassu: Vadelmatassu… mä voin selittää…
Vadelmatassu: Okei. Selitä sitten. (ilkeällä äänellä)Piikkivarjolle.

(leirissä)
Huurretassu: Mitäköhän mulle nyt tapahtuu…
Oranssi tyyppi: Saapukoon jokainen oman Punaviinimarjansa epäsyömiseen kykenevä tänne kokouskiven juurelle klaanikokoukseen!
Klaani: (kokoontuu)
Vadelmatassu: Oranssi tyyppi!
Oranssi tyyppi: Mitä nyt?
Vadelmatassu: Huurretassu ja se meriklaanilainen… ne kalasti meidän punaviinimarjoja meidän reviirillä!
Oranssi tyyppi: Joo mä tiedän. Sä oot kertonu sen jo viistoista kertaa nyt. Mut kiitti nyt kuitenkin.
(koko klaani on kokoontunut kokouskiven juurelle)
Oranssi tyyppi: Huurretassu on rikkonut Korsi- ja Meriklaanin 2014 käyttöönotetun Punaviinimarjaklaanin antaman punaviinimarjalain kohtaa 304b.
Klaani: (kauhistunutta kuiskaulua)
Kukkatassu: Hirvittävää!
Oranssi tyyppi: Älkää muuta sanoko! Ja niin hän on ansainnut rangaistuksensa – klaanista karkottamisen.
Huurretassu: Mut-
Oranssi tyyppi: Ei mitään muttia. Piirittäkää hänet!
Klaani: (piirittää)
Huurretassu: Vadelmatassu… Olen niin pahoillani…
Vadelmatassu: Niin minäkin… (sulkee piiritysringin)
Oranssi tyyppi: Kukkatassu! Kolkkauskivi!
Kukkatassu: (lähestyy Huurretassua ja lyö kivellä, kolahdus ja kuva pimenee)

Nimi: Wolfie

18.07.2018 16:25
ÄLÄ KOPIOI!!

Siristin silmiäni, kun aurinko helotti suoraan niihin korkeiden mäntyjen väleistä saaden oloni epämukavaksi. Tai, no epämukavammaksi, jos mahdollista, sillä olin koko kuluneen iltapäivän raahannut oksia lammelta suuren kiven luo, ja välillä työntänyt multaa pois kivenkolosta, jonne minun ja kumppanini Tuhkan uusi pesä pian valmistuisi. Jos se siis koskaan valmistuisi, tuntui nimittäin kuluneen jo kaksi tai kolme kertaa ikuisuuden mittainen aika, ja katosta oli silti valmiina vasta kaksi kolmasosaa.
Tartuin hampaillani oksaan ja avasin silmäni, kun aurinko katosi hongan rungon taakse. Kun liikuttaisin päätäni ylemmäs, se tietenkin ilmestyisi taas, jonka vuoksi olikin hyvä, että se laskisi pian ja katoasi niin kokonaisen yön ajaksi. Turkkini oli likainen ja takussa, mutta pesä täytyi saada valmiiksi, enkä voinut laittaa Tuhkaa tekemään raskaita töitä, hänhän synnyttäisi aikaisintaan jo muutaman päivän kuluessa pennut. Meidän pentumme.
Selälle teki pahaa alkaa kiskoa osittain lammen mutaiseen pohjaan kiinnittynyttä, pitkää ja painavaa oksaa, mutta kiskoin kuitenkin ja lopulta se irtosi mudasta maiskahtavan äänen saattelemana. Toki likavettä roiskui kasvoilleni ja kaaduin kaiken kukkuraksi muiden risujen sekaan. Nousin ja suljin suuni, sillä olin päättänyt tehdä työt valittamatta. Se tulisi olemaan joka tapauksessa vaivan arvoista.
Raahattuani sitä pitkin maita ja mantuja, pudotin kuraisen oksan Tuhkan eteen. ”Kelpaako tämä tukkimaan sen reiän?” naukaisin ja viittasin kohti keskeneräistä rakennelmaa, josta oli muodostumassa olennainen osa pesäämmme. Tuhka raahusti hitaasti luokseni vatsa pyöreänä. ”Tuo on oikein hyvä”, hän naukui kiitollisena ja jatkoi kasaamansa mullan siirtämistä kauemmas.
Jatkoin raahaamista, kunnes olin aivan rakentamamme risukatoksen vieressä. Se suojasi tulevaa pesäämme sateelta, sillä pesäksi muuten käypä, pikkuruista luolaa muistuttava kolo kiven alapuolella ei siitä ominaisuudesta ollut kuullutkaan. Laskin oksan varovasti vielä vaiheessa olevan katoksen päälle. Rakennelma oli hauras, koska vahvistamiseen käyttämämme savi oli märkää. Sen kovettuessa katosta ei saisi rikki kuin tahallaan rikkomalla.

Heräsin säpsähtäen. Sammalet allani, ahtaat, kylmänkosteat seinät, joista hengitykseni kaikui, jopa pesän maanläheinen tuoksu – kaikki oli aivan vierasta. Ja sitten palautui taas mieleeni. Olin pesässä, jonka olin eilen rakentanut Tuhkan kanssa. Ja olin tosiaan myös paneutunut makuulle Tuhkan viereen, kylki kyljessä(eihän pesässä edes ollut tilaa nukkua erillään), mutta missä hän nyt oli?
”Tuhka!” naukaisin hieman hätääntyneenä. Jos pennut syntyisivätkin jo, eikä hän ollut vielä valmiina? Entä jos Tuhka oli lähtenyt kävelylle yöllä ja koira oli vienyt hänet? Tein muutaman harkitsemattoman äkkiliikkeen ja sen seurauksena löin pääni kattoon, sillä en ollut vielä tottunut matalaan pesäämme. Hieraisin päätäni, mutten tuntenut kipua, sillä olin niin huolissani Tuhkasta. Pujahdin ulos pesästä ja varoin kaatamasta savikatosta. Päästyäni pois vaaran vyöhykkeeltä, syöksyin kiveä ympäröivän aukion keskelle ja kajautin uudelleen: ”Tuhka! Missä olet?” Hetken kuulosteltuani jotain kantautui tupsupäisiin korviini. ”Täällä”, värisevä, tukahtunut naaraskissan ääni huusi jostain läheltä, tavallaan alapuoleltani. Loikkasin ilmaan ja vilkuilin hermostuneena ympärilleni, sekä ylös ja alas. Sitten ääni sanoi jotain uudelleen, tällä kertaa en saanut selvää, että mitä, mutta se riitti. Syöksyin ääntä kohti ja silotin huolesta pörhistyneet karvani, kun Tuhkan tuoksu leijui kuonooni pehmeänä ja rauhoittavana.
”Dalet?” Tuhka naukui melkein vierestäni. Katsoin alaviistoon oikealle puolelleni ja näin Tuhkan kaivautuneena kuoppaan, kaadetun puun tiheän oksiston alle. ”Minäpä minä”, naukaisin ja samassa päätäni alkoi jomottaa siitä kohdasta, joka oli osunut kiveen. Annoin sen kuitenkin olla, sillä Tuhka oli turvassa ja se oli tärkeintä. Luikahdin oksiston välistä kuoppaan, jonka pohjalla oli kosteaa, tunkkaisen hajuista sammalta. Haistoi kuitenkin myös veren ja huomasin sitä myös Tuhkan hännässä ja viiksissä, sekä hieman tämän suun lähellä. Naaras oli pessyt ensimmäisen pennun, yönmustan kollin, joka oli ilmeisesti syntynyt jo ennen heräämistäni. Se oli nyt jo kuiva ja imi tarmokkaasti, mutta näytti yhä pieneltä ja haavoittuvalta, ja olihan se aivan ymmärrettävää. Pentuhan oli ollut maailmassa korkeintaankin vain muutaman tunnin, todennäköisesti vielä vähemmän, sillä ainakin kalvakan puolikuun valossa veri Tuhkan puolipitkässä turkissa näytti yhä tuoreelta. ”Ihana”, naukaisin katsellessani noin kolmasosan täysikasvuista oravaa pienempää pentua hieman kauempana Tuhkasta, jotta tämä saisi tilaa rauhoittua ja tietenkin synnyttää seuraavan pennun, jos sellainen tulisi. Raidallinen naaras hymyili ja alkoi kehrätä, tosin hieman vaimeasti ja rohisevasti. ”Oletko kunnossa?” naukaisin ja loin häneen huolestuneen katseen. ”Totta kai”, kumppanini vastasi siniset silmät yhä kohdistettuna pentuun. ”Olen vain hieman väsynyt.” Nyökkäsin ja keskityin uudelleen tarkastelemaan poikaani. ”Onko hänellä nimeä?” kysyin hieman poissaolevana. ”Koishi”, naaras vastasi lyhyesti. ”Se on hänen nimensä.”

Hetken kuluttua, kuten usein tavataan sanoa, ei vieläkään ollut syntynyt lisää pentuja. Kohotin kulmiani kärsimättömänä ja tarkkailin Koishia, joka näytti selvästi nauttivan olostaan Tuhkan vatsan vieressä, parasta nisää imien. ”Tuleekohan pentuja vielä lisää?” naukaisin. Tuhka hymyili huvittuneena ja vastasi sitten: ”Kyllä minä ainakin uskon niin, siis kun tunnen vielä potkuja vatsassani. Jos siellä ei ole pentuja, minun pitää varmaankin alkaa miettiä, mitä olen lähiaikoina syönyt”, naaras vitsaili. Tarkemmin katsoessaan saattoi tosiaan erottaa heikkoa liikettä Tuhkan kyljessä. Tarkemmin sanottuna pieniä, nopeasti nousevia ja laskeutuvia kumpuja, todennäköisesti vimmoissaan potkivia pentuja. Tuhka puristi yhteen leukansa. Odotin neuvottomana, ja toivoin, että olisin voinut auttaa jonkun verran. Kuuluiko verta todella tulla noin paljon, vai oliko jonkin pielessä? Painoin kynteni maahan ja yritin työntää mielessäni taka-alalle ajatukset synnytyksen epäonnistumisesta. Ne kuitenkin jäivät kiusaamaan minua, kuin hyttysparvi, joka huitaistessa hajaantuu, mutta tulee hetken päästä takaisin.
Hetken päästä Tuhka oli saattanut maailmaan vielä kaksi muuta pentua, kauniin kilpikonnakuvioisen naaraan ja suurikokoisen tummanharmaan kollin, nuorimman kaikista kolmesta. ”Onnittelut”, naukaisin mahdollisimman lämpimällä äänensävyllä. ”Olet nyt kolmen terveen pennun emo.” Tuhkan väsyneisiin silmiin syttyi huvittunut kipinä. ”Älähän nyt sentään unohda onnitella itseäsi, kolmen terveen pennun isä”, tämä naurahti, vaikkakin kuulin hänen äänestään, että hän oli uupunut. Tuhkan oli saatava unta, eikä tämä risukasa kyllä kelvannut kovin nukkumapaikaksi. ”Tuntuuko sinusta vielä siltä, että vatsassasi olisi pentuja?” kysyin hieman epävarmana. ”En tunne enää potkuja. Siirretään pennut uuteen pesään”, naaras vastasi ja nuolaisi muutaman kerran harmaan pennun selkää. ”Mutta ensin ne tarvitsevat nimet.” Nyökkäsin. Mutta minulla ei ollut hyviä nimi-ideoita, sillä pääni tuntui tyhjältä. Olin todella kiitollinen siitä, että Tuhka ja pennut olivat kunnossa ja terveitä. Tuhka selvästi odotti, että minä sanoisin jotain, joten päätin lopulta ehdottaa: ”Kävisivätkö Ice ja Fire?” Tuhka näytti miettivän hetken. ”Entäs Feuer kollille, ja Fall naaraalle?” Tuhkan ehdotukset kuulostivat hyvältä. Toivottavasti he olisivat tyytyväisiä saamiinsa nimiin koko loppu elämänsä ajan. Hymyilin ja vastasin sitten: ”Kuulostaa hyvältä. He varmasti pitävät uusista nimistään”, naukaisin onnellisena ja yhä helpottuneena onnistuneen synnytyksen johdosta. Feuer oli siirtynyt imemään ylärivin toista nisää(Koishi oli ollut siinä aikaisemmin) ja Fall söi tämän alla. Koishi taas oli kiinnittänyt pienen suunsa Feuerin vasemmalla puolella olevaan nisään(toiseen keskimmäisistä). ”Ruokatauko on ohi”, Tuhka naukui ja nousi varovasti niin, että pennut irtosivat nisistä ja alkoivat vinkua tyytymättöminä. ”Viemme teidät uuteen pesään.” Tuhka oli kuin lukenut ajatukseni. Vaikka eihän se ollut minulle oikeastaan uutta. Hän tunsi minut niin hyvin, että osasi senkin tempun jo varsin hyvin.
Kumarruin ja tartuin Feuerin niskaan, ojensin pennun Tuhkalle ja tartuin sitten Koishiin ja Falliin. Kahden herkän, rimpuilevan ja vikisevän pennun kantaminen ei ollut helppoa, mutta tein sen Tuhkan puolesta, sillä hän oli varmasti jo aivan tarpeeksi väsynyt keskittymään niinkään haastaviin tehtäviin. Matka oli onneksi aivan lyhyt. Tuhka oli valinnut hyvän paikan synnyttää. Hän oli saanut valmistella kaiken omassa rauhassaan, kun olin nukkunut. Ja rauhaa hän varmaan oli kaivannutkin, olihan se tämä ensimmäinen pentueensa. Tuhka oli asettunut omalle makuusijalleen, Feuer vatsansa vieressä mönkien(ja tökkien sitä kiivaasti kuonollaan ruoan toivossa), tarjosin tälle vielä Fallin ja Koishin. Pian kaikki olivat asettuneet syömään ja saatoin itsekin asettua nukkumaan, vaikken jännittävien tapahtumien vuoksi saanutkaan unta. Käännähdin siten, että kasvoni olivat Tuhkaa kohti ja hymyilin, kun näin pentujen syövän onnellisina. Jostain syystä minua kuitenkin vaivasi ajatus siitä, että olin nähnyt Fallin jossain aikaisemmin. Ehkä edellisessä elämässäni? Ajatus kävi yhä raivostuttavammaksi, mitä enemmän sitä pyörittelin. Sitten mieleeni ponnahti nimi, nimi, jota en ollut muistellut pitkään aikaan.
”Salvia”, kuiskasin hiljaa ääneen ja kaduin sitä pian sen jälkeen, vaikkakaan(onneksi) Tuhka ei osoittanut merkkiäkään siitä, että olisi kuullut. En tosiaan ollut kertonut hänelle kaikkea itsestäni. Tai siis, olin kertonut kaiken olennaisen, mutten ihan kaikkea menneisyyttäni koskien, sillä olihan ehkä hieman turhaa selittää kaikkea kissalle, jota se ei edes välttämättä kiinnostaisi. Vaikka tiesin, että Tuhkaa olisi kiinnostanut, olihan hän kumppanini ja minä hänen uusien pentujensa isä. No, jos luuloni pitivät paikkaansa, toivoin, ettei menneisyys koskisi toistaan. Sillä jos Salvia olisi tosiaan laskenut tassunsa uudelleen tähän metsään, Puna tulisi sotkemaan asiat jälleen.

Nimi: Wolfie

18.07.2018 16:24
ÄLÄ KOPIO!!

Seisoin rannalla kurkottelemassa kohti vettä, jonka pintaa peitti seittimäisen ohut, lähes läpinäkyvä riite. Joen ranta, tai oikeastaan paikka, jossa ruoho yhtäkkiä painuu jyrkästi alas ja katoaa syvyyksiin, ei ollut mikään ihanteellinen paikka hankkia syötävää. Ruoka nimittäin uiskenteli pohjassa, eikä minulla ollut mitään mahdollisuutta saata sitä kiinni, ellei se itse päättäisi nousta pintaan.
Tummat läiskät pohjassa, niin, ne, jotka välillä välkkyivät hopeisena, kun valon säde sattui osumaan niihin, niitä minä yritin napata. Tiesin, että se olisi etenkin näin viileään aikaan lähes mahdotonta, mutta yritin silti. En nimittäin ollut syönyt kahteen päivään, sillä etenkin näin talven tullessa ruokaa oli vaikea löytää. Hiiret talvehtivat lämpimissä koloissaan ja oravatkin olivat kadonneet jonnekin, muutamaa kolmen viimeisen päivän aikana havaitsemaani yksilöä lukuunottamatta. Eikä kalastaminenkaan enää onnistuisi, kun hitaasti - jos lainkaan - virtaava joki jäätyisi. Tiesin, että niin tulisi käymään, koska oli tulossa kylmä talvi. Ja mistäkö tiesin sen? No, talvet olivat aina kylmiä täälläpäin.
Hopeinen välkähdys ja pääni iski eteenpäin, kuin kyy saaliinsa kimppuun. Hetken päästä minulla oli hampaissani pieni hopeinen särjensintti, joka sätkytteli varsin tarmokkaasti kokoonsa nähden. Ennen kuin ehdin kuitenkaan päättää sen päivät, kuulin takaani rapinaa, joka kiinnitti huomioni. Harvasta aluskasvillisuudesta ilmestyi tuuheaturkkinen, auringossa hopeisena hohtava kissa. Nähdessään minut se aukaisi suunsa ja tuijotti minua äänettä kuin puusta pudonnut lintu. Ja omakin suuni aukesi päästäen kalan pakoon, mutta minä en vain tuijottanut, vaan peräännyin takajaloilleni ja kuinka ollakaan, kompastuin. Rääkäisin pelästyneenä ja syöksyin käpälät viuhuen kylmään veteen. Vedessä sentään ymmärsin sulkea suuni, enkä imaissut kylmää nestettä henkeeni. Ja ennen kuin edes tajusin että vettä olikin vain kaulaani asti, vieras kissa tarttui niskastani ja veti minut nopeasti maalle.
”Mitä sinä teet täällä?” tämä naukaisi yllättyneenä, mutta kuitenkin sen verran napakasti, että tajusin nykyisessäkin olotilassani vastata. ”Min-minä”, änkytin täristen. ”yritin sa-saalistaa.” Kissan silmät välähtivät ja näin, että hän epäili vastaustani. Ei sinänsä yhtään asiallista, olinhan kuitenkin kertonut totuuden ja vielä tällaisessa tilanteessa! Turkkini oli kylmä ja likomärkä ja se oli todellakin hänen syynsä.
”Yritit ja näköjään myös saalistit”, tämä totesi kylmällä äänellä. ”Olisin saalistanut, jos et o-olisi tullut häiritsemään. Sinun takiasi en välttämättä t-tänäänkään saa ruokaa”, napautin takaisin mahdollisimman äkäisen kuuloisena, vaikka se olikin hankalaa, kun oli nälkäinen ja kylmissään.
”Älä taivastele”, kissa hymähti ehkä jopa hieman huvittuneena(?). Ennen kuin ehdin kuitenkaan sanoa, etten todellakaan taivastellut, hän käski: ”Kuivaahan nyt turkkisi.” Aivastin.
”Mikä sinä olet minua määräilemään?” ärähdin ja aivastin uudelleen. En todellakaan suostuisi tottelemaan noin huonon ensivaikutelman antanutta, tuntematonta kissa, ellei hänellä olisi jotain kunnon syytä käskeä minua- ”Annoin vain käytännöllisen vinkin”, hän keskeytti ajatteluni. ”Saat vielä nuhan.” Huokasin, mutta sitten aivastin uudelleen ja aloitin turkkini kuivaamisen lyhyin, ripein nuolaisuin.
”Oletko nyt tyytyväinen?” kysyin äreästi nuolaisujen välistä. Vieras vastasi yhtä tunteettomasti, kuin aikaisemminkin: ”Miksi minä olisi tyytyväinen, kun estin tuntematonta kissaa sairastumasta? Ei, sinunhan se tässä pitäisi tyytyväinen olla. Ja kiittää.” Mulkaisin tätä. ”Voisitko nyt lähteä?” nau'uin hivenen uhkaavaan sävyyn. Kissa ei tehnyt elettäkään liikkuakseen mihinkään.
”Kuule, miksi tuollainen pentu ylipäätään on yksin metsässä?” Heilautin äreänä häntääni.
”En ole pentu. Olen jo kaksikymmentäyksi kuuta!” naukaisin ja kohdistin kaikkein murhaavimman katseeni tulijaan. Ja tämä selvästi purskahti nauruun. Siis sisäisesti.
”No, kaksikymmentäyksikuinen ei-pentu, missä muu perheesi on?” tämä naukui rauhoituttuaan. Äänensävy oli taas tasainen ja kylmän rauhallinen. Halusin pois. Kun olin tuon oudon kissan lähellä, sisuksiani kylmäsi.
”Emoni… hän kuoli monia kuita sitten”, kerroin epävarmasti. ”Olen sitäpaitsi jo riittävän vanha huolehtimaan itsestäni.” Toisen ilme muuttui välittömästi. Tämän silmät välähtivät ehkä jopa hieman myötätuntoisesti, mutta kasvot olivat kuin kiveä. Tämä selvästi piilotteli jotain, mutta oli mahdotonta arvata, mitä. Eikä se oikeastaan minulle kuulunutkaan.
Toinen asia, joka myös aiheutti mykistymiseni hetkeksi, olivat viereen kissan silmät. Toinen niistä oli metsänvihreä, väri kuin auringonsäteen sen sisään vangittuna. Katse ei kuitenkaan sallinut yhdenkään säteen karata kenenkään iloksi. Toinen silmä oli kylmän jään sininen, täynnä epävarmuutta ja vihaa. ”Jaa”, kissa rikkoi hiljaisuuden. ”No, minun emoni kuoli”, hän naukui ja sylki sanat yksitellen suustaan kuin ne olisivat olleet kirouksia. Kissa oli kiinnittänyt katseensa taakseni, ikään kuin nähden siellä jotain, mitä minä en. Lihakseni jännittyivät ja lopetin kuivaustyön. Sitten päätin lisätä: ”Minulla oli kaksi veljeä. Toinen heistä kuoli. Emme edes emon ja Daletin kanssa tienneet mihin.” Hopeanharmaa kissa ei näyttänyt, että sanat olivat saaneet hänessä aikaan minkäänlaisia tunteita. Mutta hän kuitenkin käänsi erikoiset silmänsä minuun ja – ellen ihan väärin nähnyt – nosti toista suupieltään ihan vähän ylemmäs. Ei sitä hymyksi voinut kutsua, mutta lihakseni kuitenkin rentoutuivat jälleen.
”Dalet”, hän naukui poissaolevasti. ”Sekö on toisen veljesi nimi?” Kissan ääni oli niin erilainen(ehkei enää niin kylmä?), kuin aiemmin, etten pystynyt muuta kuin nyökkäämään. ”Minulla oli kolme veljeä ja yhtä monta siskoa. Yksi heistä näytti ihan sinulta.” Ahaa, ajattelin. Siksiköhän siis oli katsonut minua niin omituisesti aluksi? ”Vaikka hänen molemmat silmänsä olivat tietenkin normaalit”, tämä lisäsi entisellä äänensävyllään, joka ei tosin enää ollut läheskään niin pelottava, kuin aiemmin.
”Tietenkin”, virnistin ja yhtäkkiä minulle tuli kumma olo. Kuin korvanpääni olisivat olleet hetken ajan tulessa. Suljin taidokkaasti toisen silmäni, sillä en pitänyt siitä, että kissat kiinnittivät siihen erityistä huomiota. Jopa emo oli joskus tuijottanut minua kummasti, kun olin ollut ihan pieni. Itse olin jo tottunut siihen, enkä myöskään hätkähtänyt nähdessäni kuvajaiseni esimerkiksi lätäkön pinnasta.
Niin, toinen silmäni oli hieman huononäköisempi, jonka lisäksi iiriksessä esiintyi paikoittain punertavia ja violetteja kohtia. Ja pupilli oli… no, hopeanharmaa, lähes valkoinen. Emo kertoi että silmäni oli ollut sellainen pennusta asti, ja sanonut myös ettei ollut koskaan nähnyt kellään mitään sellaista. Mutta ainakaan minua ei voinut sekoittaa keneenkään toiseen, ja se oli hyvä.
”Ja, no Coriace oli myös hieman erilainen ruumiinrakenteeltaan”, kissa mietti ääneen. ”Hetken jo luulin että olisitte sukua, mutta hänen kuolemastaan on jo kahdeksan kuuta, etkä sinä mitenkään-” Kynteni paljastuivat, ja loikkasin ilmaan hämmentyneenä, karvat pystyssä ja silmät ymmyrkäisenä. Hopeanharmaa vieras vain tuijotti hiljaa.
”Mutta minun emoni nimi oli Coriace. Ja hän kuoli kahdeksan kuuta sitten!” naukaisin yllättyneenä ja hetkeksi unohdin, että puhuin kissalle, jonka nimeä en edes tiennyt.
”Olet siis Punan tyttären tytär?” toinen tivasi. Nyökkäsin jäykästi ja vilkaisin sitten olkasi yli vaivautuneena. ”Siinä tapauksessa on tavallaan velvollisuuteni huolehtia sinusta.” Silmäni suurenivat – jos mahdollista – vieläkin enemmän. ”Mut-” Vieras läimäytti häntänsä suuni eteen. ”Ei. Tulet mukaani, ja me hankimme sinulle syötävää.” ”Emme edes tunne toisiamme!” vastustin. Kissa virnisti toispuoleisesti ja nosti toista etukäpäläänsä. ”Silver Nex.” Päätin esittäytyä, kun toinenkin kerran oli tehnyt niin. ”Dam.” Ja enää minua ei pelottanut yhtään. Nyt saatoin keskittyä olennaiseen, ja haistoin, että Silver Nex oli naaras(tiedän, on outoa, etten huomannut sitä aiemmin). Hän tarkasteli minua yhä hymyillen (hänen hymynsä kyllä muistutti aikalailla irvistystä) ja naukaisi ”Lähdetään.” Nyökkäsin - vaikken oikeastaan ollut varma, halusinko sitä todella - ja pakotin käpäläni seuraamaan tätä tuntematonta kissaa metsän varjoihin. Ja niin meidän yhteinen matkamme alkoi.

Nimi: Wolfie

18.07.2018 16:23
ÄLÄ KOPIOI!!

”Tässä on Valo, tuossa Hopea ja tämä tässä on Kulta”, vaalea kissaemo naukaisi ja siirsi tummanruskeaa etukäpäläänsä vuorotellen jokaisen pennun päälaelle. Naaraan edessä istui kaksi kollia, jotka molemmat hymyilivät, vaikkakin hermostuneesti. Toisen turkki oli harmaa ja arpien halkoma, mutta hyväkuntoinen ja tuuhea, ja toisen taas sileä ja vaalea, aivan kuin emokissallakin. Pienikokoinen vaalea kolli hymyili ja kohdisti siniset silmänsä naaraaseen. ”Ihanat nimet”, hän naukaisi ja hymyili vinosti. ”Mutta...” Kolli jäi empimään, jatkaako vaiko ei. Emokissat ovat usein hyvin suojelevaisia ja herkkiä pentujansa kohtaan, ja hän tiesi sen, joten hän jätti sen sanomatta. ”Mutta mitä?” naaras naukaisi ja asettui samalla makaamaan, jotta pennut pääsisivät syömään.
”Hehän ovat nyt jo neljätoista päivää. Mikset antanut nimiä aikaisemmin?” kysyi harmaa kolli, kun toinen ei saanut asiaansa sanottua. Tämän ääni oli matala ja karhea. Emokissa antoi vastauksensa pentujen turkkeja puhdistavien nuolaisujen välistä: ”Pelkäsin, että Puna saisi tietää pennuista ja tappaisi ne. Kun nimeän ne, niistä tulee minulle entistäkin rakkaampia.” Naaraan ääni värisi ja kollit näkivät, että tämä oli yhä huolissaan pennuistaan. ”Tiedän kyllä, että hän voi olla juuri tälläkin hetkellä tietoinen, mutta on kulunut jo niin monta päivää, enkä usko että...” Hän lopetti puhumisen ja jatkoi pentujen pesemistä.
”Tänään aukiolla, Puna tuijotti minua syyttävästi, Salvia. Hän on varmaan aavistanut jotakin”, naukui harmaa kolli viileän rauhallisesti, vaikka hänen silmänsä kiilsivätkin huolestuneina. Ylhäältä kuuluva tappelevien kissojen sähinä ja tuskaiset ulvahdukset, aiemmin niin hiljaiset, iskivät nyt Salvian korville niin, että tämän karvat nousivat pystyyn. Suurikokoisen kollin sanat olivat herättäneet hänessä huolta.
”Siirretään pennut turvaan. Pilvi, ota sinä Valo. Minä otan Kullan ja Viilto Hopean.” Vaalea kolli nyökkäsi ja tarttui kauttaaltaan valkoiseen pentuun.
”Mitä nyt taas?” Valo ynähti vaimeasti, mutta Pilvi vaimensi sen kuiskaamalla, että heidät viedään turvallisempaan paikkaan. Myös Hopea ja Kulta joutuivat lopettamaan syömisen, kun emokissa ja Viilloksi kutsuttu suurikokoinen kolli nostivat nämä hampaisiinsa. Pilvi luikahti ulos pesästä, joka oli suojassa valtavan kiven ja suuren kuusen välissä niin, että kuusi suojasi suurimmaksi osaksi sateelta ja kivi antoi suojaa uteliailta katseilta, sekä tuulelta. Kollikissan hännänpään pompahdeltua päivänvaloon esiin ilmestyi emokissan pää ja tämän mentyä Viillon leveät harmaat kasvot ja lavat. Kolmikko lähti kantamaan pentuja osittain saniaispuskien suojassa pois. Salvia säikähti jokaista rasahdusta, jopa omien tassujensa tuottamaa, ja kullankeltainen kollipentu tämän hampaissa vikisi tyytymättömästi, sillä oli yhä nälkäinen. Lämmin kesäinen tuuli pörrötti kissojen turkkeja, eikä yksikään lintu visertänyt varoittaakseen lähestyvästä vaarasta, ennen kuin liian myöhään.
”Puna!” emokissa sähähti säikähtäneenä, pörhisti karvansa ja loikkasi taaksepäin, kun aluskasvillisuudesta ilmestyi toinen, hoikka, mutta lihaksikas kissa. Tämän vaalea, punertavanruskea turkki kiilsi joistain kohdista, mutta tummat käpälät olivat kuivuneen veren peitossa.
”Yritit sitten kuitenkin viedä säälittävät pentusi suojaan, Salvia”, tämä virnisti ja paljasti samalla kaksi riviä teräviä hampaitaan. ”Ei onnistu. Jos et ole vielä tajunnut, tämä metsä kuuluu minulle. Jokaisessa puussa, jokaisen kiven takana on joku vaanimassa.” Salviaksi kutsuttu emokissa laski kullankeltaisen pennun maahan ja työnsi sen Viillon etukäpälien taakse. Hän yritti kätkeä pelkotuoksunsa mahdollisimman hyvin, mutta se oli niin voimakas, että usean askeleen päässä seisova Puna haistoi sen vaivatta. ”En kyllä ymmärrä, miksi kukaan haluaisi auttaa sinua”, Salvia iski takaisin, vaikkakin ääni väristen. ”Olen luvannut sille, joka löytää sinut ja veljesi, niin upean palkkion, että pian jokainen tämän metsän kissoista etsii teitä”, hän naurahti pilkallisesti. Nyt oli Pilven vuoro puhua. ”Jos kosket sisareni pentuihin saastaisen kyntesi kärjelläkään, niin sinä kuolet!” Puna vain hymyili entistäkin leveämmin.
”Tietenkin, tietenkin. Mutta rauhoitu ensin, veliseni. Muistelehan edellisiä sanojani.” Hoikka naaras heilautti häntäänsä ja tämän taakse loikkasi kaksi muuta kissaa. Toinen näistä oli suurikokoinen musta naaras, jonka toisen etukäpälän paikalla oli jonkinlainen robottijalka, ja toisen yhtä raa'asti katkaistun tassun paikalle oli asetettu pelottavan terävä, sirkkelin tapainen leikkuri. Toinen puolestaan oli vähintään yhtä kookas mustavalkoinen kolli, jonka harmaanvihreät silmät kiilsivät murhaavasti.
”Ei hätää”, Viilto rauhoitteli Salviaa ja kuiskasi sitten takanaan piilottelevalle Kullalle ohjeet pakenemiseen. Kolli vinkaisi jotain, mutta jähmettyi sitten täristen paikoilleen. Valo ja Hopeakin olivat nyt maassa ja aikuisten kissojen takana karvojaan ja häntiään huolestuneina pörhistellen.
”Jos uskallat koskea Pilveen tai Salviaan, niin minä kynsin sinua ympäri korvien niin kauan, että kaikki karvasi irtoavat!” Hopea vinkaisi yrittäen kuulostaa uhkaavalta, mutta jokainen paikalla näki, kuinka paljon tätä pelotti. Puna yritti näyttää pelästyneeltä, mutta kyllästyi näyttelemiseen nopeasti. ”Tätä on jo odotettu aivan tarpeeksi kauan”, hän naukui ja kääntyi sitten takanaan seisovien kissojen puoleen. ”Odottakaa tässä, niin minä hoitelen nuo. Hyökätkää vain, jos käsken.” Molemmat nyökkäsivät ja jähmettyivät sitten paikalleen kivipatsaiden tavoin. Puna paljasti nyt hampaansa, ei kuitenkaan hymyyn vaan vihaiseen irvistykseen, sähisi, painoi karvansa päätään vasten ja loikkasi eteenpäin. Salvia yritti raapaista tätä, mutta Puna ei tähdännytkään vaaleaa naarasta. Hän syöksähti Viillon kurkkuun ja painoi tämän maahan muutamalla yksinkertaisella potkulla. ”Olisit vain valinnut oikean puolen”, hän naukaisi, irrotti hampaansa verta valuvan kollin kaulasta ja jätti tämän lojumaan maahan. Salvia syöksähti Punan ohi maassa makaavan kumppaninsa luo ja alkoi nuolla tämän haavoja.
Pilvi pörhisti karvansa näyttääkseen mahdollisimman suurelta, jottei Puna yrittäisikään iskeä hänen takanaan kyykisteleviin pentuihin. ”Minähän käskin teidän piiloutua”, hän sähähti pennuille ja käänsi sitten katseensa Punaan. ”Ja sinä pysyt erossa heistä!” Puna vain naurahti, tarttui Pilven lavoista ja paiskasi tämän puuta vasten kuin märän lehden. Kolli jäi makaamaan paikoilleen ja vain tämän heikosti kohoileva kylki paljasti, että tämä ylipäätään oli hengissä.
”Älä koske sisaruksiini!” Kulta vingahti. ”En minä heitä satuta”, Puna lupasi hymyillen ja iski sitten salamannopeasti hampaansa pienen kollin kylkiin. ”Vaan sinusta ei puhuttu mitään!” Kuului kuvottava rusahdus, kun Puna puristi leukansa Kullan hennon pikku ruumiin ympärille. Sitten hän pudotti kuolleen pennun maahan ja alkoi lähestyä uhkaavasti kahta naarasta, jotka perääntyivät aluskasvillisuutta kohti.
”Älä tee meille noin, ole niin kiltti”, Valo vinkui hädissään. Molempien katseet kohdistuivat veljen verta valuvaan ruumiiseen. ”En, en ja en”, Puna naukui huolehtivaisesti hymyillen, vaikkei edes yrittänyt kuulostaa lempeältä tai ystävälliseltä. ”Ei minun tarvitse.” Hän veti käpälällään Valon lähemmäs itseään, iski kyntensä tämän naamaan poikki ja työnsi sitten ulisevan pennun kauemmas. Tämä lähti hoipertelemaan kohti Salviaa ja pääsikin pian tämän hännän suojiin, ja kun emo huomasi syvän haavan Valon kasvoissa, tämä alkoi kiireesti nuolla verta pois saadakseen tyttärensä puhtaaksi ja kuntoon.
”Pysy poissa tai puren!” Hopea ulisi epätoivoisesti ja yritti sitten näykätä Punan lähestyvää käpälää.
”Sinullahan on sisua, pentu”, Puna naurahti ja nuolaisi Hopean puremaa muutaman kerran. ”Sinä tulet mukaani!” Sitten hän tarttui hopeanharmaan pennun niskasta ja katosi nopeasti pusikkoon. Kaksi suurikokoista, tummaturkkista kissaa seurasivat häntä ja jättivät Salvian yksin metsään, jota valaisevan auringonkin valo tuntui nyt äkisti himmenneen.

Punan kuoleman jälkeisenä yönä tapahtui paljon asioita. Ensiksi, muistan kirkkaasti, kuinka tahdoin kostaa Kuplalle, Salvian kannattajalle, jonka vuoksi Puna oli iskeytynyt maahan kaksikerroksisen autiotalon ikkunasta. Salvian olisi pitänyt olla hänen paikallaan. Puna ei ollut koskaan kohdellut minua millään tavalla huonosti, enkä ymmärtänyt lainkaan, miksi niin moni vihasi häntä. Siinä ei yksinkertaisesti ollut mitään järkeä. Tiesin, ettei kostaminen onnistuisi, etenkään nyt, kun Punan joukot olivat hajaantuneet, eivätkä enää välittäneet jahdata Salviaa tai Pilveä. No, saadakseni lisävoimia hankkiuduin siihen metsänosaan, johon Puna oli jonkin aikaa sitten kieltänyt minua menemään. Mitäpä minä kuolleen kissan kieltoja tottelemaan, oli hän sitten ollut minulle kuinka läheinen tahansa.
Niin Puna, kuin minäkin tiesimme molemmat, että metsässä oli pimeän voiman keskittymä. Tiesin, ettemme me tavalliset kissat olisi saaneet sekaantua mihinkään sellaiseen, mutta olin nuori ja ajattelematon, enkä tietenkään tehnyt sitä tärkeintä ennenkuin astuin metsän sinisestä portista – ajatellut seurauksia.
Jonkin aikaa juostuani oli metsä käynyt pimeäksi ja aluskasvillisuus kadonnut lähes olemattomiin. Se oli kuitenkin tapahtunut vaihe vaiheelta, niin etten itse huomannut asiaa, enne kuin liian myöhään.
Eteeni oli astunut kissa, joka katsoi lävitseni tyhjissä, mustilla silmillään, joista valui jotain öljyn tapaista nestettä. Muistan yhä pistävän hajun. Se oli ollut hieman samantapainen, kuin palaneen puun, muttei luonnottoman vivahteensa vuoksi voinut liittyä luonnolliseen palamiseen mitenkään.
Kissa oli kysynyt syytäni oleskella hänen metsässään, ja minä tietenkin olin vastannut rehellisesti, että tulin etsimään voimaa, jolla voisin kostaa Punan kuoleman. Kissa oli kysellyt minulta kaikenlaista, ja minä olin yrittänyt vastata parhaani mukaan kaikkeen. Lopulta tämä kammottavalta näyttävä(ja haiseva) olento oli saanut tietää lähes kaiken minusta. Sitten se alkoi yllättäen kysellä jotain jostain ihmeen merkistä, josta minä en tiennyt mitään. Ainoa mieleeni jäänyt kysymys oli kuitenkin ”Oletko valmis menettämään jokaisen rakastamasi kissan?” Minä olin tietämättömänä vastannut: ”No, eihän minulla ole ketään, ketä rakastaisin. Miksi siis en olisi?” Ja se oli ollut ensimmäinen virheeni.

Nimi: min

28.06.2018 17:59
OSA 1:
Myrkky
(Huonetta kuvataan ja Yö herää herätyskellon pirinään.)
Yö: (Nousee ja pukeutuu) Missä laukkuni on? Oletko nähnyt sitä, isä?
Yön isä: En yleensä kiinnitä huomiota moisiin.
Yö: (Huokaa ja juoksee toiselle ovelle) Tuuli? Herää! Oletko nähnyt laukkuani? Tarvitsen sen nyt heti!
Tuuli: (Väsyneenä) Eikö se juuri eilen lojunut keittiön lattialla?
Yö: Kiitos paljon. Ja anteeksi että herätin! (Juoksee keittiöön)
Yön isä: Kiirettä nyt. Myöhästyt pian koulusta.
Yö: (Pakkaa) Joo joo… Otan laukkuun kännykän ja harjan ja… mmm… kaikki kirjat näyttävät olevan tallessa. Hyvä. Menen nyt. (Juoksee ovelle ja alkaa pukeutua) Mene nyt isä ja hei Tuuli! Katsokin etteivät ne sinun ystäväsi pääse huoneeseeni!
Yön isä: Mene nyt jo oikeasti!
Yö: (Juoksee ovesta ja paiskaa sen kiinni, juoksee puutarhan halki ja siitä kävelykadulle)
(Koulua ja sen jälkeen Yön naamaa kuvataan)
Yö: Onneksi kesäloma alkaa parin päivän päästä ja luokan siivouskin on jo hoidettu… (Juoksee koulun pihalle)
(Kamera kuvaa koulun pihaa ja pysähtyy Lumin kohdalle)
Yö: Hei Lumii!
Lumi: (Juoksee Yön luo) Hei! Arvaa mitä?
Yö: No mitä?
Lumi: Näin eilen Sallin ja Emilian YHDESSÄ ja he tulivat näköjeen ihan hyvin toimeen. Olin siis pizzeriassa ja sitten he tulivat sinne ja alkoivat ärsyttä minua… Ja sain heitä vakoilemalla yhden toisenkin jutun selville…
Yö: Kuinka Salli kehtasi...
Lumi: Ja sain selville että hänkin… että hänkin pitää Lieskasta!
Yö: Kuka?!
Lumi: Salli!
Yö: Miten? Milloin se alkoi?
Lumi: En tiedä, mutta näin Lieskan saapuvan sinne silloin kun minä olen lähdössä.
Yö: (raivoissaan) Miten hän-
(Koulun kello soi)
Lumi: Huoh. Tule ja yritä hillitä itsesi.
Yö: Etkö voi ymmärtää?!
Lumi: Ymmärrän sinua hyvin, mutta tunti alkaa, etkä voi raivota siellä opettajan ja Lieskan nähden.
Yö: Niin kai sitten… (Kävelee koulun ovelle Lumin kanssa)

(Yö ja Lumi ovat luokalla 8D. Kamera kuvaa luokkaa ja ovea, josta oppilaat saapuvat. He istuutuvat omille paikoilleen.)
Opettaja: Huomenta kaikki!
Oppilaat: Huomenta, neiti Lumina!
(Kaikki ottavat repustaan biologian kirjat. Luokka jaetaan ryhmiin ja Lyö ja Lumi joutuvat eri ryhmiin. Yön ryhmään tulevat Laikku, Meri, Roiske, Nelli, Pyry ja Sini. Ryhmä lähtee luokasta ja menee toiseen luokkaan, jossa biologian opettaja on jo odottamassa.)
Biologian opettaja: Tänään perehdymme myrkkyruiskun käyttöön. Ennen kaikkea muuta minun on kerrottava, kuinka vaarallinen se voi olla.
(Yön naamaa kuvataan)
Yö: (Huokaa)
Biologian opettaja: Sillä voi tainnuttaa suurikokoisiakin eläimiä, mutta liikakäyttö voi johtaa ruiskun kohteen kuolemaan. Toisinsanoen, myrkkyä ei saa käyttää liian paljon liian lyhyessä ajassa.
Yö: (Hiljaa) Mielenkiintoista…
Biologian opettaja: Nyt katsokaa, kun tainnutan tämän kanin käyttäen myrkkyruiskua ja pientä pisaraa myrkkyä. (Antaa rokotuksen kanille, joka kaatuu melkein heti) Nyt annan halukkaiden kokeilla näihin kolmeen kaniin. Antakaa kullekin yksi pistos.
Sini: Minä! (Viittaa)
B o: Sini, Nelli ja Yö. Tulkaa tänne ja näyttäkää, miten ruiskua käytetään.
Yö: Osaan kyllä.
(Yö nousee paikaltaan ja ottaa ruiskun opettajalta, antaa rokotuksen kanille ja katsoo, kun se kaatuu. Nelli ja Sini onnistuvat myös. Näyttö tummenee mustaksi ja tunti päättyy. Kuvaus jatkuu välitunnilta.)

Lumi: Mitä te teitte tunnilla? Me tutkimme jäniksen rakennetta… Oikeastaan se oli todella tylsää…
Yö: Me saimmekin käyttää myrkkyruiskua ja tannuttaa ihan oikeat jänikset!
Lumi: Eikä! Ihan epäreilua!
Yö: No jos minulta kysytään, sinunkin olisi pitänyt olla siellä, koska opettaja sanoi, että jos myrkkyä käyttää liikaa, uhri kuolee!
Lumi: Joten?
Yö: Ajattelin että…
(Videonpätkä Yöstä iskemässä Emiliaa ruiskulla)
Lumi: Niin?
Yö: (nopeasti) ...että sellaiselle ruiskulle ei tosiaankaan tulisi ikinä olemaan käyttöä! Hehhehheh…
Lumi: Selvä…
(Näyttö muuttuu mustaksi ja koulun kello soi, kuvaus jatkuu Yön kotoa)

Yö: (Puhuu puhelimeen) Lumi, pääsetkö tänään meille?
Lumi: En kuule. Puhelu rätisee!
Yö: (Sana kerrallaan) Pääsetkö sinä tänään meille? Kuuluiko nyt selvemmin?
Lumi: Ai joo, nyt kuulu ja siis tarkoitan ei… Se ei käy. Olemme menossa… Kröhöm… Katsomaan mummoani. Hän joutui sairaalaan… Hei... (Kuva Yöstä ja Lieskasta kävelemässä kadulla)
Yö: Surullista… No hei. (Sulkee puhelimen)

(Lumin luona)
Lieska: Joutuiko mummosi oikeasti sairaalaan?
Lumi: Öh… Kyllä, mutta en halua juuri nyt puhua siitä. Menen katsomaan häntä… Vähän myöhemmin tänään…

(Yön luona)
Yö: Harmi että Lumin mummolle kävi niin ikävästi… Hän ei kertonut siitä koulussa, koska sai tiedon varmaan vasta koulun jälkeen… No, teen sitten jotain muuta, piirrän vaikka. (Menee piirtämään)

(Lopussa näkyy, kuinka Lieska ja Lumi kävelevät vierekkäin)



Yksityinen viesti

17.02.2018 10:46

Yksityinen viesti

17.02.2018 10:45

Yksityinen viesti

17.02.2018 10:44

Yksityinen viesti

17.02.2018 10:44

Yksityinen viesti

12.02.2018 15:44

Yksityinen viesti

10.02.2018 17:15

Yksityinen viesti

10.02.2018 16:59

Yksityinen viesti

01.02.2018 21:53

Yksityinen viesti

01.02.2018 21:52

Yksityinen viesti

01.02.2018 21:51

Yksityinen viesti

01.02.2018 21:47

Yksityinen viesti

01.02.2018 21:46

©2018 Hurkkari ja Valkkari - suntuubi.com